Gary Snyder, while visiting Lama Govinda with Peter Orlovsky, Joanne Kyger, & Allen Ginsberg near Kausani, India. The view is of Himalayan peaks Trisul, Nanda Devi and Panchchuli. Early Spring 1962. c. Allen Ginsberg Estate.

(Kirjoitus julkaistu alunperin Kaltiossa 1/2012 verkkoartikkelina)

Reilun vuoden aikana on beatkirjailija Gary Snyderia (s. 1930) suomennettu vihdoin lisää. Aikaisemmin Snyderiltä on suomeksi ollut luettavissa ainostaan valitut runot,Virtaavan veden musiikkia (Palladium Kirjat 1994, suom. J. K. Ihalainen). Syksyllä 2010 ilmestyi Tero Tähtisen suomentama esseekokoelma Erämaan opetus (Practice of the Wild) ja kesällä 2011 J. K. Ihalainen jatkoi Snyderin runojen suomentamista teoksella Loputtomat vuoret ja vedet (Mountains and Rivers Without End).

Snyder alkoi kirjoittaa runoelmaansa Loputtomat vuoret ja vedet vuonna 1956 ja sai sen valmiiksi neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Sitä on sanottu Snyderin pääteokseksi. Hitaasti valmistuneesta teoksesta tuli lopulta laaja kirja. Kirjan tyylikirjo, aiheiden ja elämänpiirien moneus vaatii lukijaltakin paljon.

Runoelma operoi erilaisilla kielen taajuuksilla. Lavean rennosti etenevä beat-tyyli polveilee Snyderille tuttuun tapaan. Runo sukeltaa arkaaiseen, myyttiseen maailmaan, palaten välillä periarkiseen kuvastoon. Se tarkastelee todellisuutta vuoroin tiedemiehen – antropologin, geologin tai ekologin – ja vuoroin shamaanin silmin. Myös runojen aikakäsitys vaihtelee: paikoin liikutaan historiallisessa, kirjoittamisajassaan kiinni olevassa ajassa, välillä taas zoomataan esihistorialliseen aikaan tai murtaudutaan kokonaan historiallisen ajan tuolla puolen. Snyder itse kertoo pyrkineensä kirjassa kutoamaan yhteen fyysisen elämän ja sisäiset todellisuudet.

Biografisia yhtymäkohtia Snyderin elämään tuntuisi olevan runsaasti. Beat-kaanonin ykkösnimet vilahtelevat tekstin seassa. Muutamissa runoissa liftaillaan ja patikoidaan Allenin (Ginsberg), Lew’n (Welch) ja Philipin (Whalen) kanssa, mutta enimmäkseen Snyderin lyyrinen minä on yksinäinen matkaaja.

Snyderin musikaalinen kieli ei käänny helposti suomeksi. Teksti vilisee nimistöä ja erikoissanastoa, minkä selvittäminen on taatusti vienyt aikaa. Ihalaisen eläytyvä suomennos on enimmäkseen onnistunut, mutta pieniä huolimattomuuksia ja epätarkkuuksia tekstiin on jäänyt. Suomennoksesta löytyy myös rivejä, joita käytössäni olevasta alkutekstin laitoksesta ei löytynyt. Kirjasta ei myöskään selviä, mihin laitokseen käännös perustuu.

Aihepiiriltään laaja on myös Snyderin esseekokoelma Erämaan opetus. Alunperin vuonna 1990 ilmestyneessä teoksessa Snyder käsittelee villiä luontoa, erämaata, villiyttä. Hän rinnastaa sen sivilisaatioon, itsensä kadottaneeseen ja kestämättömille perusteille rakennettuun kulttuuriimme.

Esseiden suomentaja luonnehtii esipuheessa teosta ympäristöpoliittiseksi kiistakirjoitukseksi. Toki se on sitäkin, mutta minulle siitä nousee esiin voimakkaana elettyä elämää ja viisautta henkivä luonnontuntijan ja runoilijan ääni.

Vuoria ja vesiä käsittelevä essee ”Siniset kävelevät vuoret” laajentaa Loputtomat vuoret ja vedet -runoelman teemaa. Snyder lähilukee siinä zen-munkki Dogen Kigenin Vuorten ja vetten sutraa 1240-luvulta. Tekstiin kätkeytyy koan-henkinen maailmanselitys,  jossa vuoret kävelevät, virtaavat ja vesikin on jotain muuta kuin miltä näyttää.

”Nainen joka meni naimisiin karhun kanssa” esittelee myyttisen tarinan, joka Snyderin folkloristisessa analyysissa paljastaa jotain ihmisen ja karhun suhteesta. Tämäkin erinomainen ”essee” käsittelee ihmisen ja luonnon rajoja ja niiden murroskohtia.

Ja näillä rajoilla kulkee myös runoilija. Lopetan lainaamalla hänen sanojaan. Näin kirjoittaa Gary Snyder:

”Olen runoilija ja edustan siten maan päällä kaikkein arkaaisimpia arvoja, jotka ulottuvat aina myöhäispaleoliittiselle kaudelle asti: maankamaran hedelmällisyyttä, eläinten taianomaisuutta, yksinäisyydestä saatua voimaa ja näkyjä, initiaatioiden ja uudelleensyntymän kauhistuttavuutta, tanssin synnyttämää rakkautta ja hurmiota sekä alkuperäiskansojen yhdessä tekemää työtä.”

Juha Rautio