Vaeltelen kuumeisena ja heikkona
Oslon sateisia katuja
jokainen askel ihmettelee
mitä oikein teen täällä
lukemattomat käytöstä poistuneet tunnusluvut
täyttävät tajuntani
ja joistain mieleen nousee
naurusi, jota en ole
kuullut enää vuosiin, en edes
muista tarkasti kuinka kauan siitä on
nyt jokainen väsynyt askel ihmettelee
jokainen kengänpohjan kokoinen
pala asfalttia jakaa vastauksiaan:
en ollut täysikuu nielussasi
en partaterä jalkojesi välissä
välinpitämättömìn silmin
ohikatsovat nurkat joita ilman
et osannut nukkua
olimme nuoria, lapsenuskoisia
luottavaisia kuin tutkimusmatkailijat
ainostaan paljon huonommin varustautuneita
kaikki peilit nauroivat samaa eloisaa
nauruasi, kerran nauroimme pois lukemattomat tunnusluvut
joita turhaan yritän nyt unohtaa, kaikki tarpeeton tieto
poispyyhkimättömällä tavalla läsnä
ja yksityiskohdat
etäpesäkkeet
Kadulle satoi rakeita, vierasta kieltä
kimpoilevia sanoja
Kätkimme purjeet
säkenöivään pilveen, kun jääkausien välissä
lämmitimme käsiämme, jotka paloivat
Nukahti umpeen kuin lasin lävitse katseltu mykkäfilmi
missä laihat kulkurit pälyilevät toistensa ohi
kulkevat edestakaisin ristiinrastiin puistoa
Nukahti umpeen muistinvarainen arki, josta piti tulla tie perille
tai perikatoon
Nyt asfaltti on ollut hiljaa jo sukupolvien matkan
eikä pölykään enää räjähtele vasten valottomia katseita
Kurkottelen yksinäistä sädettä, käteni osuu johonkin
Tämä on hetki, hieman ennen kuin tulen löytämään
sinut
David Lynch: Bébé électrique en apesanteur 1986). Dessin à la crale, 29,5 * 41,5.
Hyvä hautakirjoitus puhuu asian vierestä. Käytän niin paljon aikaa tekojeni verhoamiseen, että paljastan itseni. Makaan selälläni, ylläni sarastava suo. Vähennän ohjelmallisesti osieni summaa. Silmän lopullinen räpäys. Käännetyn katseen kielioppi, kutsu: tule katsomoon, jättiläinen seisoo omilla harteillaan. Hamsterit syövät diapamia. Katsomo kyynelehtii vetoaa tunteisiin, joita ei ole. Arpikudos revitään auki mainostilaa varten. Kaksi minuuttia työmarkkinatuen karenssiin. Mitätön pila aikana jolloin huumorintajun koeaika menee umpeen. Toimitettu tyhjyys, oletettu yksityisyys, omistettu maa, no jaa, tärkeintä ei ole mitä sanot vaan mitä varot sanomasta. Oranssi blues, keltaisten valojen katu, valkoinen monotoninen himo, paikallaanjuoksuaika, huutomerkkien polku, tarpeen tyydyttämisen tarve ja sen tyydytys, kauneus kuin katsojan silmiin asti noussut ientulehdus.
On kuulas maaliskuinen yö. Kävelen jäällä rannasta pois päin ja mietin, että tämä tulisi jo pelkästään jo haastattelupaikkana olemaan yksi omituisimmista. Olin ottanut toistuvasti yhteyttä itseään MISS:iksi kutsuvaan ryhmään. Lopulta sain yhteyden sähköpostitse. Itseään MISS1:ksi kutsuva henkilö lupasi haastattelun, mutta ainoa paikka, joka ryhmälle sopisi, oli Siilinkarin majakka keskellä Näsijärveä, ja sopiva kellonaika 01:23.
Majakan kiertävä valokaistale pyyhkii autiota järven jäätä. Vierelläni seisoo vaitonaisena kolme mikkihiirinaamareihin ja mustiin pukuihin sonnustautunutta hahmoa, jotka eivät vastaa tervehdykseeni. Kysymyksiin he vastaavat lyhyesti, muun ajan ovat hiljaa. En tunne oloani lainkaan mukavaksi.
MISS kuvaa itseään esittelyssään lakonisesti: ”M.I.S.S. on ryhmittymä jolla on naamarit ja jaettu identiteetti.” Enempää tietoa heistä ei ole. Minulla oli vaikeuksia erottaa heitä toisistaan, joten joudun tässä haastattelussa merkitsemään kaikki samalle puhujalle.
Miksi te valitsitte paikaksi majakan? Onko tässä jotakin symboliikkaa?
Kukaan ei vastaa. Haastattelun kuluessa opin vaihtamaan kysymystä hiljaisuuden edessä.
Olen kuullut monenlaisia tulkintoja naamareistanne. Jotkut ovat nähneet ne postmodernina ironiana, toiset kapitalismikritiikkinä, eräs ystäväni kuvasi ulkoasuanne painajaismaiseksi surrealismiksi. Mikä on naamareiden historia? Ovatko ne olleet mukana alusta asti?
MISS: Naamioilla on pitkät perinteet.
MISS: On.
MISS: Kuinka paljon vähemmän ihmisiä vihaisi, jolleivat ne kaikki pitäisi kasvoja, kysyi jo Michaux aikoinaan.
Olette kuitenkin tietoisia siitä, että tällainen disneylainen kuvasto nähdään tällaisessa kontekstissa automaattisesti metaforisena?
Kukaan ei vastaa.
Te olette esiintyneet aika harvoin ja erilaisissa tilaisuuksissa. Tiedotteessanne kerrotaan teidän tehneen keikkoja ulkomaillakin. Keväällä 2007 olitte pohjois-Espanjassa. Kertoisitteko tästä lisää.
MISS: Tutkimme cidran aerodynamiikkaa.
MISS: Pääasiassa.
MISS: Tutustuimme myös fasistien metkuihin.
MISS on siis laajasti määriteltynä performanssiryhmä enemmän kuin musiikkiyhtye?
MISS: Kyllä.
MISS: Joskus.
MISS: Se vaihtelee.
Entä tämä kiinnostuksenne astrologiaan ja krokettiin. Näitäkään ei ole paljon esiintyvissä taiteissa käsitelty.
MISS: Syystä.
MISS: Kroketti on peleistä jaloin.
MISS: Ja astrologia taiteista.
Onko MISS:llä mitään uutta tarjottavaa tähän läpeensä ironiseen aikaan?
MISS: Ei.
MISS: On.
MISS: Seuraava kysymys.
Tätä uutuudenvaatimusta on toki toistuvasti kritisoitu. Onko tämä kritiikki myös MISS:n viesti?
Kukaan ei vastaa.
Kysyn vielä muutamia kysymyksiä, mutta koska vastaukset ovat kautta linjan samankaltaisia, luovutan. Kiitän haastattelusta ja käännyn kävelemään kohti rantaa. Odotan turhaan hetken, että he lähtisivät kävelemään kanssani, mutta kääntyessäni katsomaan näen yhä outojen pallokorvien siluetit majakanrannassa. Tänne lähtiessäni tiesin kyllä, että ne tulevat säännöllisesti vierailemaan unissani, mutta kaikella on hintansa.
(Haastattelu on kirjoitettu vuonna 2009. Sitä ei kuitenkaan syystä tai toisesta julkaistu nimeltä mainitsemattomassa lehdessä jota varten sen aikoinaan tein. Laitan sen nyt tänne, onpahan ainakin jossain luettavissa. Haastattelun kuvat sain M.I.S.S-kollektiivilta. )
Jälkikirjoitus:
Olin Rovaniemen kaupunginkirjastolla esiintymässä keväällä 2009 Transsi ja sen varjo -projektilla. Samassa tilaisuudessa sain todistaa M.I.S.S.-konsernin vuosikatsauksen. Toisen allaolevista videoleikkeistä sain suoraan ryhmältä. Tässä videoita:
Olen tehnyt välillä runokeikkoja äänitaustojen kanssa. Yksi pitkään vireillä olevista projekteista on ollut tehdä näistä runo-cd, ehkä ensi vuonna. Tässä yksi nauhoite minkä tein viime kesänä Tulevaisuuskuvia-näyttelyä varten. Valmistin sinne kokonaisuuden, josta oli muutamia kappaleita c-kasettikopioita jaossa, joista minulla ei tällä hetkellä ole yhtään.
Transsi ja sen varjo on tanssija Marjo Selinin kanssa tekemäni poikkitaiteellinen duetto. Esityksessä keskustelevat Marjon improvisoitu liike sekä minun runoni ja äänimaailmani. Pääsimme esiintymään erilaisissa tiloissa baareista kirjastoihin ja mustasta laatikosta ulos keskustorille ja pellolle. Tähän mennessä teosta on esitetty yhdeksän kertaa 2008-2010. Projektia on tukenut Taiteen keskustoimikunta.
Sain vihdoin aikaiseksi leikata jotain pätkiä kasaan esityksestä. Harmi ettei minulla ole ihan jokaiselta keikalta videota; osasta on kyllä olemassa ja ehkä niitä jossain vaiheessa tulee vielä esille.
Videolla olevat pätkät esityksistä on tallennettu Tampereen pääkirjasto Metsossa, 0db-festivaalilla Tampereella, Pispalan runotulilla, Rovaniemen taidemuseolla sekä Rovaniemen kaupunginkirjastossa.
Edelliset Transsi-esitykset olivat vuosi sitten Hiljaisuus-festivaaleilla Kittilässä (sieltä ainakin pitäisi olla tallenne, teimme vähän erilaisen esityksen pellolla; taustalla virtasi Ounasjoki) sekä Tampereen keskustorilla Tapahtumien yössä.
Transsi ja sen varjo Hiljaisuus-festivaaleilla (kuva Joonas Martikainen)
Transsi ja sen varjo - Tampereen keskustorilla 5.8.2010 (kuva Studio Leimu)
viinakuun ikimuistoiset
uskonnontunnit, silmät sirrillään
puhallettiin pilliin
titityytä, mustaa hattaraa,
harmaata serpentiiniä
valkoisia vappupalloja ja foliomunia
pilvistä
säätä
taivaista
alapäätä
ja sit
kelattiin videonauhat alkuun, revittiin
magneettinauha
pihalle, viritettiin puihin
kunnon koorus
improvisoitiin jotain eikä kuviteltu
ettei jälkipolville
jäisi tallennetta
Puhun liikaa, en erotu porukasta
musta pukuni vaihtaa väriä
venytän identiteettiäni ovimiehen ja oraakkelin välillä
välittämisen ja valittamisen jänneväli
muodostaa jännitysnäytelmän mäntykankaalle
ompelen pimeässä
ompelen pimeässä lisää
minussa ei ole liikaa liikkuvia osia
mutta kuka korjaisi sen mitä minussa ei ole
minulle on kerrottu, olen pelkkä kone
osaan toistaa tämän maapallon ympäri
tämän maapallon ympäri
kuin virus
Olin lupautunut esiintymään Savonrantapäivillä osana Kansan sivistysrahaston Ruusintorpan residenssikesääni. Serkkuni Henri Rautio sattui juuri parahiksi vierailemaan Ruusintorpalla saksofoninsa kanssa. Ehdotin perjantai-iltana Henrille yhteisesiintymistä ja hänellehän se sopi.
Lauantaiaamulla kävelimme vierasvenesatamaan ihmettelemään tapahtumaa. Meitä ennen oli mm. murremestari ja harmonikansoittoa, unohtamatta mekaanista rodeohärkää ja naulanlyöntikilpailua. Henri aloitti foninsoiton ja minä luin alkuun kaksi runoa: Olen matkinut kaikkia lintuja sekä Aurinkokelloni. Ennen keikkaa päätin, että tässä seurassa ei auta sievistellä; tämä yleisö oli Manifestinsa ansainnut.
Settimme jakoi sopivasti porukkaa kahtia, osa piti, osa paheksui. ”Justiinsa, tuon miehen runoja en kyllä varmasti osta!”
Savonrantalaista runoyleisöä, kuva Titta Minkkinen
Juha Rautio 
