Juha Raution kolmas runokokoelma Istu laulu (SanaSato 2013) julkaistiin tammikuussa 2013. Teos päättää trilogian jonka aiemmat osat ovat Olen matkinut kaikkia lintuja (2009) sekä Häkki (2011).

”Tekstien tunnelma ja asetelma on taattua Rimbaudia, Gingsbergiä ja Dylania– beatrunouden kotimaisia mestareita unohtamatta (…) Rautio syyllistyy lajityypille ominaiseen poseeraamiseen kuitenkin varsin harvoin, ja kokoelman keskeislyyrinen, flanööraava puhuja on useimmiten hyvää seuraa.”
– Turun Sanomat 30.6.2013

Kirjaa voit tilata myös suoraan tekijältä hintaan 15€ (sis. postikulut ja halutessasi myös omistuksen) Voit laittaa viestin Yhteystiedot-sivun lomakkeella.

kannen kuva: Aleksi Martikainen
http://www.aleksimartikainen.com

Ääniruno Kuuntele, AGF:n levyltä ’Kuuntele’. Runo sisältyy myös kirjaan.

RUNONÄYTE:

Seinässä, kirjoituspöytäni yllä
on kolme naulaa.
Ei sillä että se mitään merkitsisi.
Olen väsynyt ottamaan kantaa,
antaa hävittäjien tärisyttää taivasta,
kokeilla nuoria siipiään.
Olen väsynyt pasifismiin,
kuin ainoaan päällystakkiin
jota on pakko pitää.
Olen väsynyt sotaan ja rauhaan,
ottamaan osaa;
väsynyt ajatuksiin, mielipiteisiin, tunteisiin;
ironiaan, joka yötäpäivää hehkuu
kuin eteisessä lamppu, josta on katkaisija sökönä.
Väsynyt meihin, heihin ja
ojiin, jotka luonnollisesti kuuluvat soille.
Ja sanoihin, liian nuorena minuun tartutettuun
realismiin, joka tilaisuuden tullen on aina valmis
kääntymään pessimismiin.
Olen väsynyt hyvinvointiin
ja pahoinvointiin,
jotka eivät tule toimeen ilman toisiaan.
Tietoon ja sen kumoavaan uuteen tietoon.
Ja kumouksiin. Ja uudistuksiin.
Ja siihen että kaikki kuitenkin seisoo,
mutta tosipaikan tullen pettää aina ja iankaikkisesti,
ja niin edelleen. Unohdetaan rakenteet,
tämä on henkilökohtainen ongelmani.
Olen väsynyt olemaan vakava, mutta huumorikin tympii.
Kun ihmiset vain olisivat hiljaa.
Minuakin kyllästyttää tämä vuolaus,
sanarutto ja luettelemisen kuume;
haluaisin kiteyttää kaiken yhteen
ja pyyhkiä sen pois.
Mutta olen syönyt jotain väärää, juonut sopimatonta,
päivästä toiseen nauttinut ja tarrautunut nautintoon,
ollut väärässä aina kun olen tuntenut olevani oikeassa.
Ja minua väsyttää edes sanoa miten väsynyt olen
tähän jokapäiväiseen selittämiseen,
syiden, seurausten, merkitysten
pakkomielteiseen jahtiin.
Tahdon yksikertaisia asioita:
Minulla on lupa tappaa,
tuli on irti, aika loppui jo,
mutta kello ei sitä vielä tiedä.
Unohdetaan totuudet.
Unohdetaan ennustukset.
Unohdetaan moraali, lait ja oikeutukset.
Se mistä en tiedä, sitä ei ole.
Ja öisin pimeys tunkee sisään ikkunoista,
ja silmän moottori turhaan tarkentaa hämärässä,
ja kun maa uudestaan kääntyy ja paljastaa kasvonsa valolle,
niin alut jatkot ja kaikki loput, kuka niitä kaipaa?
Ja kuitenkin silloin tällöin on hauska pysähtyä
ajattelemaan pöytäni ylle
seinään lyötyjä kolmea naulaa,
joihin joku joskus minun jälkeeni
ehkä ripustaa lastensa kuvat
sisustustaulut, laskut, mitalit
naamionsa, avaimensa.
Tai on ripustamatta.
Repii naulat,
lyö ne kenties uusiin paikkoihin.
Tai ehkä talo palaa,
tai muuten tuhotaan.
Tai säilyy ehjänä
mutta syystä tai toisesta asumattomana.
Mitä me voimme siitä tietää?