Paul Polansky: Mustalaistaksi, 
Savukeidas 2011, 128 s. (suom. Ville Hytönen)

Serbiassa mustalaiskylässä asuva amerikkalainen kirjailija Paul Polansky on kirjoittanut useita teoksia romanien elämästä. Hän työskenteli 2000-luvun alussa alueella vapaaehtoisena ja kyyditsi autollaan romaneja, joilla ei ollut oikeutta vapaaseen liikkumiseen, eikä myöskään autoja. Romanit nimesivät Polanskyn auton mustalaistaksiksi.

Mustalaistaksin runot antavat äänen Kosovon romaneille. NATO:n pommittamassa Kosovossa sodan suurimpia häviäjiä ja uhreja olivat romanit. Heitä vihasivat ja vainosivat yhtä lailla albaanit, serbit, kansainväliset avustusjärjestöt kuin YK. Sodan jälkeisen maailman kasvot piirtyvät kirjaan suruineen ja iloineen.

Poetiikaltaan Polansky kiinnittyy amerikkalaiseen omaelämäkerrallisen runouden traditioon. Jutusteleva, puhemainen tyyli muistuttaa Raymond Carveria tai Charles Bukovskia, mutta eroaa aiheiltaan maanmiehistään.

Mustalaistaksissa pääosassa ovat kyyditettävät. Säemuotoisissa anekdooteissa aukeaa ikkuna mustalaisyhteisöön, sen tapoihin ja kulttuuriin. Kyytejä tilataan päivisin, mutta etenkin öisin. Taksia tarvitaan paitsi sairastapauksissa myös häihin, muualla asuvien sukulaisten tapaamisiin sekä ryöstettyjä morsiamia palauttaessa. Elämä romaniyhteisön taksikuskina on värikästä, kuten odottaa sopii. Runossa Guinnesin ennätysten kirja autoon ahtautuu 32 mustalaista.

Yhteisön ulkopuolinen taksikuski näyttää romanit kaikkine vikoineen ja hyveineen. Näkökulma on aina humaani sortumatta kulttuurirelativismiin. Kaikkia romanien tapoja Polansky ei ymmärrä eikä hyväksy, mutta on lähes aina valmis auttamaan. Välillä hän joutuu vetämään rajoja toiminnalleen.

”eräänä päivänä romani pyysi/ kyytiä pieneen kylään/ Pristinan lentokentän lähelle/ sanoi äitinsä olevan kuolemassa// kun pääsimme sinne/ hänen äitinsä oli terveempi/ ja onnellisempi kuin minä […] tuntia myöhemmin hän palasi/ neljän muun romanin kanssa/ latoivat painavaa puulaattikoa/ pakuni takaluukkuun// olivat kuulemma täynnä hänen perheensä/ tarvitsemia jauhoja/ vaadin miestä vannomaan/ äitinsä kuoleman kautta/ lastensa kuoleman kautta/ isänsä haudan kautta// hän vannoi, mutta silti/ avasin laatikot/ ne olivat täynnä käsikranaatteja”. Runossa romanit rukoilevat Polanskia auttamaan ”tässä humanitäärisessä tehtävässä”, mutta taksikuski ei tässä tapauksessa tunne myötätuntoa.

Kosovon romanikulttuuri näyttäytyy perhe- ja sukukeskeisenä, traditioistaan ylpeänä elävänä kulttuurina. Esipuheessaan Polansky kirjoittaa: ”Tietysti monet näistä perinteistä ovat vanhentuneita muiden maiden mustalaisten parissa. Mutta Balkanilla ja erityisesti Kosovossa näiden perinteiden henki on jotain minkä uskon auttaneen heitä selviytymään sodista, ja kansanmurhasta, joka jatkuu edelleen. Toivon, että molemmat osapuolet oppivat näistä runoista.”

Tämä on oleellista. Mitä me voimme oppia? Taksikuskit ovat harvoja oppineita miehiä tässä yhteiskunnassa. Mustalaistaksi tuo oman lisänsä suomalaisen taksikirjallisuuden kaanoniin, joka lähtee Veijo Meren Peiliin piirretystä naisesta, ja jatkuu 2000-luvulla mm. Arto Salmisen Ei-kuoren kautta Tuukka Sandströmin Taksipuheeseen.

Taksikuski on aina yhteisönsä palvelija. Taksiin istutaan kuin rippituoliin. Myös Mustalaistaksin voi kokea juuri tällä tavalla vapauttavana. Erilaiset kulttuurit kertovat aina jotakin myös itsestämme, pakottavat katsomaan omaa kulttuuriamme, omia traditioitamme.

Runoja on kenties turha arvioida yksittäisinä runoina, mutta ne muodostavat vahvan kokonaisuuden. Mustalaistaksi on runoutta joka välittää kertomuksia Kosovon mustalaisista. Se välittää ihmisestä ja juuri tässä erityispiirteessään luo toivoa.

Juha Rautio