(Kirjoitus julkaistu alunperin Kirjo-lehdessä 1/2010)

Alberto Pimenta, Kivenheittopeli,
suomentanut Rita Dahl, 93 s, Palladium Kirjat 2009

Portugalilaisen Alberto Pimentan (s.1937) Kivenheittopeli on valikoima runoilijan seitsemänkymmentäluvun tuotannosta. Se sisältää kaikin puolin kuritonta runoutta. Pimentan poetiikkaan kuuluvat toisto, syklimäisyys, variointi, absurdius sekä virallisen kielen ja kielenkäyttötapojen parodiointi.

mielipidetutkimuksessa

selvisi että

julkinen mielipide

on yhtä julkisen mielipiteen kanssa

ja pitää

ainoana julkisen mielipiteen

valtuuttamana julkisena mielipiteenä

todellista julkista mielipidettä

toisin kuin

yrittää uskotella

tietty

julkinen mielipide

jolla

ei ole yhtä tekemistä

todellisen julkisen mielipiteen kanssa

Suomentaja Rita Dahlin laatima esipuhe ”Lähes epätäydellinen haastattelu” esittelee Pimentaa, jota ei ole meillä aiemmin käännetty eikä myöskään tunnettu. Kotimaassaan Pimenta on paitsi runoilija, performanssitaiteilija myös aktiivinen maansa ja maailman tapahtumien kriittinen kommentoija.

Pimenta parodioi ja viiltää sarkasmillaan auki, poikki ja pinoon kaikkia niitä vallan muotoja, joita  vastakulttuurissa on totuttu käsittelemään. Yhteiskunnan mädännäisyydet muuntuvat Pimentan kivenheittopelissä raikkaaksi runoudeksi. Pimenta tuntuu hallitsevan suvereenisti avantgarde-perinteen, mutta suoranaisia vertauksia on vaikea heittää. Jotkut heitot, kuten david-poliisi davidin viikosta kertova runo sekä ohipuhuvat ja jankuttavat dialogirunot tuovat mieleen Beckettin tai Ionescon. Absurdi lakonisuus tyylikeinona värittää lähes kaikkia valikoiman runoja.

Kertomus kahdeksasta herrasta pitsihameissa on harvinaista herkkua: hyvää metalyriikkaa. Kutkuttava (runo)kuva jää maanisesti jankuttavan tulkinnan jalkoihin. Mitäpä me voisimmekaan tietää kahdeksasta herrasta pitsihameissa:

”on mahdotonta hyvällä tahdollakaan saada tietää

ketkä ovat kahdeksan herraa pitsihameissa. on mahdotonta

todeta onko heidän joukossaan viimein englannin

kuningas tai herra bolonhês. mistä he tulevat ja minne

menevät, siinä kaksi arvoitusta lisää. samoin ei tiedetä

mitä he lähestyvät kun he lähestyvät sitä

mitä lähestyvät tekstissä jossa he lähestyvät. miksi

kahdeksan herraa nyökkäävät

niin monta kertaa ja kenelle he niin tekevät ja missä aikeissa, kaikesta

tuosta, valitan, valitan suuresti, mutta yleisön täytyy olla tietämättä

kaikesta tuosta.”

Osa kokoelman runoista on järjestetty typografisesti suorakaiteen muotoon. Sanat katkeavat rivien lopussa tavusääntöjen vastaisesti. Laatikkorunot voidaan nähdä yhtenä kommenttina järjestykseen ja vallankäyttöön. Virkistävältä, jopa helpottavalta, tuntuu kun valikoiman loppupuolella tästä maneerista päästään eroon. Pimentalla on muitakin typografisesti kokeellisia keinoja kuten lihavointi, jota Pimenta käyttää luovasti. Hieno esimerkki tästä on yksi suosikeistani Heitto nro 61, ympäristöt sekä Heitto nro 70, Triktrak jossa käydään dialogia luojajumalan kanssa.

Kivenheittopeli ei tyhjennä itseään useammallakaan lukukerralla. Vapautuneesta runosta tulee vapauttava tunne.