(Kirjoitus julkaistu alunperin Kirjo-lehdessä 3/2010)

Bruno K. Öijer, Hopeanmustaa,
Suom. Markku Into, Sammakko 2010, 96 s.

Viitisen vuotta sitten törmäsin Bruno K. Öijerin (s.1951) Valittuihin runoihin. Siitä lähtien kirja  on kulunut luvussa, kiertänyt ja palannut.

Sammakko on julkaissut lisää Öijeriä. Markku Inton suomentama Hopeanmustaa ilmestyi ruotsiksi 2008 nimellä Svart som silver. Kyseessä on Öijerin toinen 2000-luvulla julkaistu runokokoelma. Tyyliltään Hopeanmustaa on lähellä Öijerin Trilogiaa, joka koostuu reilun kymmenen vuoden aikana julkastuista kokoelmista Medan giftet verkar (1990), Det förlorade ordet (1995) ja Dimman av altt (2001).

Edelleen Öijer manifestoi yksinkertaisen, konstailemattoman kielen ja sanaston puolesta. Runoissa esiintyvät talot, linnat, kahvilat, kuilut, viini, ruoho, sade, puut, pilvet ja neonvalot. Öijerin runo rakentuu rytmistä, tunteesta ja jännitteestä. Ja asenteesta.

”myrsky/ kaatoi kaiken tieltään/ hyvä myrsky/ fantastinen myrsky/ tuulet hirmumyrskyn luokkaa/ ihastuttava myrsky/ ei paljosta piitannut/ oli itse itsellensä kyllin/ paiskasi ihmisnimensä/ suoraan mereen”.

Välimerkit ja isot alkukirjaimet puuttuvat, jopa säkeistöjakoja on harvassa, ainoastaan säejaot ja sanat itsessään jäävät Öijerin poetiikan rakennusaineiksi.

Paikoin proosallisesti alkavat runot nyrjähtävät hallusinatoriseen näynomaisuuteen. Kuten Tuntuu luonnolliselta –runossa, jossa runon minä pohdiskelee alussa että on luottanut vain ihmisiin jotka tietävät mitä köyhyys on ja että rikkaat eivät häntä kiinnosta. ”se tuntuu luonnolliselta/ yhtä luonnolliselta kuin istua valveilla öisin/ vääntämässä kättä pimeän kanssa/ yhtä luonnolliselta/ kuin iskeä kirveellä taivaaseen/ jonain kirskuvan koleana aamuna/ kaataa vaaleansiniset puut/ ja sahata ne polttopuiksi/ latoa ne rintaa vasten ja lähteä takaisin/ kantaa ne sisälle taloon.”

Vain harvat kokoelman runoista tapahtuvat hetkessä. Aikamuoto on imperfekti. Siinä missä sananlaskussa aika kultaa muistot, Öijerillä aika mustaa hopean. Runon minä katsoo taaksepäin.

”olin ajattelematta/ soittanut lapsuuteeni/ kuunnellut perille meneviä soittoääniä/ ja kun äitini vastasi/ pyysin saada puhua itseni kanssa/ pitkän tauon jälkeen tuli seitsenvuotias poika puhelimeen/ ja hänen äänensä viilsi sydäntäni/ minä kysyin miten menee/ sanoin että ajattelin häntä usein/ ja kaipasin häntä/ mutta olin varmaan keskeyttänyt hänen leikkinsä/ hän vaikutti sekä kiireiseltä että välinpitämättömältä/ jokainen keskusteluyritys/ törmäsi kärsimättömään hiljaisuuteen/ kuulin hänen polkevan korkkimattoa/ mikään mitä sanoin tai kysyin/ mikään mitä yritin kertoa tai selittää/ ei voinut häntä estää”.

Hopeanmustassa maailmassa kuolema kulkee rinnalla kuin ystävä. Kauneutta on myös surussa ja menetetyksissä: ”en koskaan lakkaa ajattelemasta sinua/ miten sinun piti/ hellittää otteesi olemassaolon kädestä/ ja että sen on täytynyt/ antaa sinulle jotain jäähyväisiksi/ hento kukanvarsi/ ehkä pari sadepisaraa/ tai rivi joltakulta josta paljon pidit/ mitä ikinä mukaasi saitkin/ minä toivon että voit ottaa sen esille joskus/ ja ettet olisi surullinen/ ettet kaipaisi tänne takaisin”.

Etäisyys, sivullisuus sekä seesteinen melankolia hallitsevat teoksen maailmaa. Kuitenkin menneitä vuosia ja lohdutonta nykyisyyttä katselee vapaa mies kulkurin ylpeydellä. ”surua ei voi ostaa tai myydä/ suru ei mielistele ketään/ elämä aika ja jääkylmä yhteiskunta/ voivat viedä sinulta kaiken/ ryöstää sinulta kaiken/ mutta kukaan ei voi varastaa kokemuksiasi/ kukaan ei voi viedä muistojasi/ kukaan ei voi ryöstää sinun suruasi.”

Juha Rautio

Bruno K. Öijer lukee runon ”Jag Frös” Orionteatterissa 1996. TV-filmistä ”Från En Demons Båge”, SVT, 1997.