Tammikuun

yhdeksäskolmatta

kaksituhattakolmetoista vuotta

ajanlaskumme alun jälkeen

puoli tuntia ja väri on jo toinen

moottori on luonnonääni

monta moottoria kaupungin

niitä erottaa vain ihminen

minussa soi virta, hiljainen piano

ruumiin soittorasia

olen mittaamatta ollut

mittaavinani

valon muuttuvaa säveltä

tuntenut välähdyksittäin

jatkuvasti pyrkinyt kohti

noita nimeämättömiä seutuja jotka ovat

minulle hetkittäin näyttäytyneet

minun on löydettävä sinne omaa kauttani

kitiininmustat silmäni

kiiltävät ryömivät

lähemmäksi kaksi

marmorikuoriaista

poistun asennostani

ilma tihkuu tapahtumista

maa huojuu, astun askelen pääni päälle

luomet lävistävä valo kieppuu