Kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta, minulla ei ole mitään asiaa, minua väsyttää mutta uni ei tule, haluaisin että joku jakaisi päiväni kanssani, en tarvitse tätä kaikkea tilaa, kaikki kiertää kehää, tällaisia minä mietin, en muista sinusta mitään, olitko joskus osa elämääni? minun elämässäni ei nykyään tapahdu mitään, tapahtuuko sinun? minun selkääni särkee ja vatsani kasvaa, mutta minä en synnytä mitään, usein minä ajattelen sinua, ketä minä ajattelen? anteeksi että en ole kirjoittanut, minun on kyllä ollut tarkoitus, mutta jotenkin minusta tuntuu kuin päiväni olisivat lakanneet kuulumasta kenellekään, kuuletko sinä? olenko minä sairastunut vai onko minä sairaus, kysyinkö minä tätä jo? en tiedä enää mitään, joko sinä olet hankkiutunut lapsistamme eroon, mitkä nimet me niille annoimmekaan? äh, olen pahoillani, mihin minä jäin, mihin sinä jäit, jäimmekö me vai jätettiinkö meidät? miksei kukaan vastaa? sinä olet ihmiskunta, tiedätkö mitä et tee? minä, sinä, kerran me puhuimme samoista asioista, samoilla sanoilla, meillä oli nauhoitetut vuorosanat. Olimme näkevinämme horisontin märkivissä haavoissa auringonlaskun

Runo teoksesta Istu laulu (SanaSato 2013)