Kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta, minulla ei ole mitään asiaa, minua väsyttää mutta uni ei tule, haluaisin että joku jakaisi päiväni kanssani, en tarvitse tätä kaikkea tilaa, kaikki kiertää kehää, tällaisia minä mietin, en muista sinusta mitään, olitko joskus osa elämääni? minun elämässäni ei nykyään tapahdu mitään, tapahtuuko sinun? minun selkääni särkee ja vatsani kasvaa, mutta minä en synnytä mitään, usein minä ajattelen sinua, ketä minä ajattelen? anteeksi että en ole kirjoittanut, minun on kyllä ollut tarkoitus, mutta jotenkin minusta tuntuu kuin päiväni olisivat lakanneet kuulumasta kenellekään, kuuletko sinä? olenko minä sairastunut vai onko minä sairaus, kysyinkö minä tätä jo? en tiedä enää mitään, joko sinä olet hankkiutunut lapsistamme eroon, mitkä nimet me niille annoimmekaan? äh, olen pahoillani, mihin minä jäin, mihin sinä jäit, jäimmekö me vai jätettiinkö meidät? miksei kukaan vastaa? sinä olet ihmiskunta, tiedätkö mitä et tee? minä, sinä, kerran me puhuimme samoista asioista, samoilla sanoilla, meillä oli nauhoitetut vuorosanat. Olimme näkevinämme horisontin märkivissä haavoissa auringonlaskun

Runo teoksesta Istu laulu (SanaSato 2013)

Seinässä, kirjoituspöytäni yllä
on kolme naulaa.
Ei sillä että se mitään merkitsisi.
Olen väsynyt ottamaan kantaa,
antaa hävittäjien tärisyttää taivasta,
kokeilla nuoria siipiään.
Olen väsynyt pasifismiin,
kuin ainoaan päällystakkiin
jota on pakko pitää.
Olen väsynyt sotaan ja rauhaan,
ottamaan osaa;
väsynyt ajatuksiin, mielipiteisiin, tunteisiin;
ironiaan, joka yötäpäivää hehkuu
kuin eteisessä lamppu, josta on katkaisija sökönä.
Väsynyt meihin, heihin ja
ojiin, jotka luonnollisesti kuuluvat soille.
Ja sanoihin, liian nuorena minuun tartutettuun
realismiin, joka tilaisuuden tullen on aina valmis
kääntymään pessimismiin.
Olen väsynyt hyvinvointiin
ja pahoinvointiin,
jotka eivät tule toimeen ilman toisiaan.
Tietoon ja sen kumoavaan uuteen tietoon.
Ja kumouksiin. Ja uudistuksiin.
Ja siihen että kaikki kuitenkin seisoo,
mutta tosipaikan tullen pettää aina ja iankaikkisesti,
ja niin edelleen. Unohdetaan rakenteet,
tämä on henkilökohtainen ongelmani.
Olen väsynyt olemaan vakava, mutta huumorikin tympii.
Kun ihmiset vain olisivat hiljaa.
Minuakin kyllästyttää tämä vuolaus,
sanarutto ja luettelemisen kuume;
haluaisin kiteyttää kaiken yhteen
ja pyyhkiä sen pois.
Mutta olen syönyt jotain väärää, juonut sopimatonta,
päivästä toiseen nauttinut ja tarrautunut nautintoon,
ollut väärässä aina kun olen tuntenut olevani oikeassa.
Ja minua väsyttää edes sanoa miten väsynyt olen
tähän jokapäiväiseen selittämiseen,
syiden, seurausten, merkitysten
pakkomielteiseen jahtiin.
Tahdon yksikertaisia asioita:
Minulla on lupa tappaa,
tuli on irti, aika loppui jo,
mutta kello ei sitä vielä tiedä.
Unohdetaan totuudet.
Unohdetaan ennustukset.
Unohdetaan moraali, lait ja oikeutukset.
Se mistä en tiedä, sitä ei ole.
Ja öisin pimeys tunkee sisään ikkunoista,
ja silmän moottori turhaan tarkentaa hämärässä,
ja kun maa uudestaan kääntyy ja paljastaa kasvonsa valolle,
niin alut jatkot ja kaikki loput, kuka niitä kaipaa?
Ja kuitenkin silloin tällöin on hauska pysähtyä
ajattelemaan pöytäni ylle
seinään lyötyjä kolmea naulaa,
joihin joku joskus minun jälkeeni
ehkä ripustaa lastensa kuvat
sisustustaulut, laskut, mitalit
naamionsa, avaimensa.
Tai on ripustamatta.
Repii naulat,
lyö ne kenties uusiin paikkoihin.
Tai ehkä talo palaa,
tai muuten tuhotaan.
Tai säilyy ehjänä
mutta syystä tai toisesta asumattomana.
Mitä me voimme siitä tietää?

Runo teoksesta Istu laulu (SanaSato 2013)