Taksitolpalla oli kymmenen taksia jonossa, viimeiseen tuntiin ei ollut yhdenkään ovi käynyt. Kukaan ei enää edes tupakoinut, joko ei ollut vain varaa tai sitten porukka oli kunnostautunut. Joskus vanhan maailman aikaan taksikuskit eivät olleet elintavoiltaan esimerkillisimpiä. Nyt oli rengeilläkin salikortit ja eväinä niillä oli jotain ihme superfoodeja. Saatanan hyvännäköisiäkin monet olivat, Kosmos Sydänmaa ajatteli ja naputteli rattia kynsillään. Hän itse oli rehellisesti laiska läski, vanhan kunnon rappiotaiteilijan vikaa siis. Tätä vikaa hän oli myös hyödyntänyt. Muutaman vuoden ajan hän oli saanut lisätienestejä erään julkkiskokin haamukirjailijana. Ratissa oli usein aikaa naputella ja kehitellä juonikuvioita. Jonkin aikaa se oli ollut helppoa rahaa, tervetullutta sivutuloa. Muutaman ensimmäisen teoksen jälkeen hän oli väsynyt kirjoittamaan kaavamaisia rikosromaaneja, joissa ensin esitellään alkutilanne ja henkilöt ja heidän ongelmansa. Sitten edetään kasvavien konfliktien kautta huippukohtaan, jossa kirjan tematiikka samalla tiivistyy ja juoni pingottuu kireäksi kuin rummunnahka. Muutama kunnon paukaus ja ollaankin lopussa, jossa on erilainen tilanne kuin alussa. Niin ja tietenkin päähenkilö on muuttunut sisäisesti. Jopa kasvanut. Hyi saatana. Dekkareista Sydänmaa ei halunnut enää edes kuulla, mutta jostain pitäisi taas innostua, sillä elämä oli tauti joka pisti kaihoamaan sisältöä. Toki hänelläkin oli post-doc-opintonsa, jotka olivat rahoituksen puutteessa jäissä, mutta kenelläpä ei.

Pohdinnat keskeytyivät, kun edessä oleva auto sai asiakkaan ja starttasi matkaan. Sydänmaa ei ehtinyt ajaa jonon ensimmäiseksi, kun myös hänen taksinsa ovi aukesi ja asiakas livahti kyytiin. Jumalauta, mikäs ruuhka-aika nyt alkoi, Sydänmaa ajatteli.

”Kyllä mä sinuna käyttäisin restriktioentsyymiä”, naisen ääni takapenkiltä sanoi, ”ja sitten CIAP-käsittely päälle… No, jos sä haluut niin kyl multa infodumppaus lähtee… Restriktioentsyymillä sä katkaiset DNA-ketjun halutusta kohdasta, sit sun pitää estää niiden ketjujen liittymisen takaisin toisiinsa CIAP-käsittelyllä. Mut kyllä ne DNA-palat silti pysyy DNA:na ja ne voidaan tarvittaessa aina tehdä uudelleen yhteensopiviksi ja liittää toisiinsa ligaatiokäsittelyllä… Aivan, joo, jotkut DNA-palat ovat automaattisesti toisilleen yhteensopivia ja toiset palat saadaan tietyllä käsittelyllä sopimaan toisiinsa, mutta joskus saatetaan joutua käyttämään hieman väkivaltaa. Jotta tietyn näköiset kautta luonteiset DNA-palat saadaan liitettyä toisiinsa, vaaditaan usein että toinen liitettävä pala menettää luonteensa tai kokonaan toimintansa. Joo, tää ei rakkohaurun kohdalla toimi. Aivan. Ja huom. Mä en sotkisi tähän pseudoplasmodeja, pseudopodeja tai vastaavaa. Niin siis koko tää synsyyttijuttu, pidetään se vielä teoreettisena. Hei, tehdään näin. On parempi, että palat toimivat erillään rinta rinnan, jolloin ne tukevat toinen toisiensa toimintaa menettämättä luonnettaan. Näin, joo, palataan”, nainen sanoi ja lopetti puhelun. ”Seuratkaa tuota taksia.”

• Ote keväällä julkaistavasta romaanista Random-karaoke (Enostone 2022)